Yhteiskunnan resilienssi – puolustuksen perusta

Ukrainan kriisin oppina voidaan pitää ei-sotilaallisten menetelmien hyödyntämistä vastustajan heikentämiseksi ennen konfliktin varsinaista aktiivivaihetta. Nämä hybridivaikuttamisen menetelmät kohdistuivat yhteiskunnan elintärkeisiin toimintoihin ja infrastruktuuriin, poliittiseen päätöksentekokykyyn sekä kansalaisten mielialaan, eikä välttämättä lainkaan sotilaallisiin kohteisiin.

Hybridivaikuttamista vastaan puolustautuminen edellyttää kohteeksi joutuneelta maalta kriisinsietokykyä eli resilienssiä sekä poliittista päätöksentekoa puolustustoimien aloittamiseksi ilman selvää kuvaa konfliktista. Lisäksi puolustavan maan täytyy pystyä suojaamaan niitä kriittisiä toimintoja, joiden varassa talous ja yhteiskunta pyörivät. Nämä toiminnot voivat olla jopa kokonaan yksityisen sektorin tai ulkomaisten toimijoiden omistuksessa ja ohjauksessa ja siten kansallisen toimivallan ulkopuolella. Tämä edellyttää entistä parempaa koordinointia ja yhteistyötä sekä asevoimien, muiden hallinnonalojen että elinkeinoelämän kesken.

Asevoimat kautta maailman käyttävät useita kaupallisten toimijoiden palveluja tukitoiminnoissaan. Näitä ovat muun muassa ruoka- ja vesihuolto, polttoainehuolto, osa teleliikenneyhteyksistä sekä osa kuljetuspalveluista. Nämä muullekin yhteiskunnalle usein elintärkeät toiminnot ja palveluja tuottavat laitokset sekä verkostot on usein suunniteltu ja rakennettu taloudellisin perustein, eikä lähtökohtaisesti toimimaan kriisissä. Samalla on syntynyt tilanne, jossa valtiot eivät enää omista näitä infrastruktuureja, vaan ne ovat yksityisen sektorin omistuksessa.

Natossa yhteiskuntien resilienssi on noussut viime aikoina yhä keskeisemmäksi aiheeksi. Natossa resilienssin kehittäminen perustuu Naton perussopimuksen kolmanteen artiklaan, jonka mukaan jäsenmaat on velvoitettu ylläpitämään sekä kansallinen että yhteinen kyky torjua aseellinen hyökkäys. Nykyinen perussopimuksen (1949) tulkinta kattaa myös hybridiuhat ja niihin vastaamiseen kehitetään yhteiskuntien resilienssiä.

Muun muassa Naton arvioiden mukaan jäsenmaiden sotilaallisten joukkojen siirrot maitse, meritse ja ilmoitse tukeutuvat 90% siviilisektoriin. Teleliikenneyhteyksien osalta, satelliittiyhteydet mukaan lukien, tukeutumisaste on 70% ja vesi- ja ruokahuollossa 85%. Isäntämaatuesta 85% järjestetään siviilisektorin toimesta. Edellä mainituista syistä erityisesti asevoimille annettava tuki on saanut Naton jäsenmaissa viime aikoina merkittävää huomiota. Jolleivät nämä asiat ole yhteiskunnassa kunnossa kriisien aikana, sotilaallisten operaatioiden toteutuminen vaarantuu. Yhteiskunnilla tulee täten olla sekä resilienssiä että kyky tukea sotilaallisia operaatioita merkittävin voimavaroin vaarantamatta muun yhteiskunnan toimintaa.

Turvallisuustilanteen muutos ja erityisesti siviiliyhteiskunnan perustoimintoihin, elinkeinoelämään ja jopa suoraan kansalaisiin kohdistuva hybridivaikuttaminen ovat nostaneet siviilivalmiuden yhdeksi keskeiseksi kehittämiskohteeksi liittokunnassa. Naton puolustussuunnittelun paradigman mukaan siviilivalmius sekä vahvistaa yhteiskuntien resilienssiä että toimii sotilaallisen puolustuksen mahdollistajana. Resilienssi on Naton pelote- ja puolustusdoktriinin uusin elementti.

Tällä hetkellä Naton 30 jäsenmaassa mietitään ja suunnitellaan yhteiskunnan resilienssin ja siihen vaikuttavien toimijoiden integroimista yhä paremmin varautumiseen ja puolustussuunnitteluun. Myös Suomessa yhteiskuntamme resilienssi on Suomen puolustuksen perusta. Perustellusti voinemme kysyä, olemmeko Suomessa miettineet tarpeeksi syvällisesti yhteiskunnan resilienssiä ja sen kaikkien toimien yhteensovittamista varautumisen ja puolustussuunnittelun näkökulmasta. Kokonaisturvallisuuskonseptimme antaa siihen kyllä erinomaiset lähtökohdat.

Kari Pelkonen, KTM, Evl (evp)

Kirjoittaja toimii Suomen lähettämänä erityisasiantuntijana Naton päämajassa Brysselissä.